Tässä on pääsiäinen, ei aina tipuissa ja koristeissa. Rakkaudessa
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Äidin syli
Pieni pyysi saada nukahtaa äidin kainaloon tänään. Kääri itseään mutkalle, heitteli kättään äidin kaulan yli. Teki pesää äidin rinnan alle, tuo olevinaan niin iso. Sitten tuhisi pehmeässä pesässään. Niin toivon, että jokaisella lapsella olisi edes yksi tärkeä, yksi rakas, yksi kilpi joka ottaa iskuja.
Tässä on pääsiäinen, ei aina tipuissa ja koristeissa. Rakkaudessa
Tässä on pääsiäinen, ei aina tipuissa ja koristeissa. Rakkaudessa
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Varaslähtö pääsiäiseen
Pääsiäinen tulee, vaikka ei uskoiskaan tämän tohinan keskellä!
Mieheni ja vanhempi poikani pakkailevat turnausreissua varten, jossa pomputellaan oranssia palloa pohjoismaiden epävirallisesta mestaruudesta mitellen.
Poika on ollut maailman kuuliaisin, käynyt koriksen viimeistelyharkat, käynyt vielä päälle maalivahtiharkat (kyllä, mahtavat mustelmat tuli, ihan niitä esitteli suihkuun mennessään) ja tekee vielä iltayöstä läksyjä, jotta ei jäisi rästihommaa koulusta.
Mietin, miten saisin jotain pientä, mukavaa fiilistä kotiin tämän kaiken keskelle samalla kun suhasin kaupassa ostaen kaiken maailman energiageelejä. Tiesittekö? On olemassa energiageelejä. Pieniä avaruusruoka-tyyppisiä pusseja, joihin on ladattu valtavasti urheilussa tarvittavia ravintoaineita. Valmennukselta tuli nimenomaan pyyntö hankkia jotain proteiinilisiä, sillä voi olla, että joskus joukkue ei ehdi ruokailemaan pelien välissä. Siitä se ajatus sitten lähti... tulppaaneja marketista. Uudessa kodissa on "teemakaappi" jossa on pääsiäis- vappu- ja joulukamaa. Sieltä tipuja ja lasikoristeita. Kuistilta virpomisvitsat maljasta. Avot. Nyt kun huomenna vielä imuroin, voi pääsiäisen vietto nuoremman pojan kanssa alkaa. Ensimmäinen pääsiäinen perheenä erillään, sniif. Ilman vanhempia, sukulaisia... sniif.
Mieheni ja vanhempi poikani pakkailevat turnausreissua varten, jossa pomputellaan oranssia palloa pohjoismaiden epävirallisesta mestaruudesta mitellen.
Poika on ollut maailman kuuliaisin, käynyt koriksen viimeistelyharkat, käynyt vielä päälle maalivahtiharkat (kyllä, mahtavat mustelmat tuli, ihan niitä esitteli suihkuun mennessään) ja tekee vielä iltayöstä läksyjä, jotta ei jäisi rästihommaa koulusta.
Mietin, miten saisin jotain pientä, mukavaa fiilistä kotiin tämän kaiken keskelle samalla kun suhasin kaupassa ostaen kaiken maailman energiageelejä. Tiesittekö? On olemassa energiageelejä. Pieniä avaruusruoka-tyyppisiä pusseja, joihin on ladattu valtavasti urheilussa tarvittavia ravintoaineita. Valmennukselta tuli nimenomaan pyyntö hankkia jotain proteiinilisiä, sillä voi olla, että joskus joukkue ei ehdi ruokailemaan pelien välissä. Siitä se ajatus sitten lähti... tulppaaneja marketista. Uudessa kodissa on "teemakaappi" jossa on pääsiäis- vappu- ja joulukamaa. Sieltä tipuja ja lasikoristeita. Kuistilta virpomisvitsat maljasta. Avot. Nyt kun huomenna vielä imuroin, voi pääsiäisen vietto nuoremman pojan kanssa alkaa. Ensimmäinen pääsiäinen perheenä erillään, sniif. Ilman vanhempia, sukulaisia... sniif.
 |
| Ruokailutila sa vähän uutta väriä |
Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Katsastusta ja muuta kamalaa
Se oli aivan käsittämättömän tiukka perjantai-iltapäivä. Olin sopinut auton katsastuksen klo 16:ksi. Jos et kerro kenellekään, voin tunnustaa, että katsastusaika oli jo ummessa. Viimeiset päivät ennen aikaa ajoin kuin enkeli, ettei virkavalta vaan tajuaisi alkaa tarkistelemaan edes pientä ylinopeutta ajavan äiti-ihmisen rekisterikilpiä.
Vein isomman pojan jalkapalloon kolmeksi, suoraan töistä. Nappasin pienemmän pojan mukaani, hän oli juuri tullut kaverilta kotiin, enkä halunnut hänen jäävän nuohoamaan kotiin ja sotkemaan paikkoja telkkarin edessä. Mukaan, hop. Ajoimme ensin työpaikalleni, johon oli jäänyt puutoslista työpöydälle. Siitä kurvasimme markettiin, samalla tekstailin huomisen buffettivastaavalle, että mikäs se oli sen arpajaisvastaavan puhelinnumero tai osoite. Olin nimittäin luvannut toimittaa hänelle perjantaina jotain herkkukoriin.
Kahdestaan kaupassa käynti sujui kuin poliisioperaatio, varsinkin kun listakin oli valmiina. Normaalit ruokaostokset, perjantaiherkut, huomisen buffetin rahkapiirakka-ainekset, herkkukoritarvikkeet tarttuivat mukaan reiluun puoleen tuntiin. Kassoille ja ulos juuri parahultaisesti, kun kännykkä alkoi muistuttaa vartin päästä alkavasta katsastusajasta.
Lapsi ja pussit autoon, kurvaus katsastusasemalle. Viimeisessä ylämäessä yritin epätoivoisesti vähän kaasutella. Mieheni oli sanonut, että karstat kannattaa kaasutella pois ennen päästömittausta. Just juu. Kunhan sinne saakka edes päästäisiin.
Tulimme katsastusasemalle kieli vyön alla hölköttäen. Kiire loppui siihen oven kilahdukseen, kun astuimme sisään. Tunnelma oli kuin hautajaisissa. Yrmeitä ihmisiä pitkin seiniä, lippuja ja lappuja, nuori poika kassalla. Missä oli jono? Tuon vanhan miehen takana, joka juuri tuli sisään meidän jälkeen ja kiilasi tiskille? Sain kuin sainkin jätettyä avaimet. Samassa se iski. Tämä on vain vitsi, leikkiä ajalla. Kosla jäi niin kamalaan kuntoon, että ihan hävetti. Ostokset olivat levällään paksissa ja takapenkillä. Auto tavattavissa parin sentin kurakerroksen kuorinnan alta. Keskellä oli pikaruokalan cokis-muki, niistopapereita, penkin alla tippunutta kanasalaattia (tiedän, yök). Nuorimmainen siinä niin iloisesti kalkatti vaikka tunnelma oli kuin valtionpäämiehen hautajaisissa. "Äiti otatko pikakahvin? Millaisen? Otanko minä kaakaon? Tästäkö?" Istuimme alas odottamaan kuppiemme kanssa. Kops, sanoi pienen kenkä tuolinjalkaa vasten ja puolet kaakaosta oli sen yrmeän miehen pöydällä, kun hän oli lukemassa tärkeää TM-lehteään odotellessaan tahrattoman pakettiautonsa menevän kirkkaasti läpi. Me putsasimme, kasasimme servettejä, kuiskimme, laitoimme kolmioleipäpahveja roskikseen, odotimme.
"Jaa kenelläs oli Corolla?" Nyökkäilin nolosti, pyörittelin vähän kohteliaisuuden vuoksi silmiä, että juuh, tässä osoitteessa oli se murheenkryyni, pahoittelut. "No läpi se meni, auto on kunnossa. Jos joskus vaihdat sen tuulilasin, kun siinä ei saisi olla säröä pyyhkimien alueella enää uusien säännösten mukaan. Mutta ei tarvii tulla näyttämään, vaihtakaa se joskus".
Pomppelehdimme iloisesti autolle, poika sai soittaa isälle. "Arvaa mitä? Läpi meni." Ajoimme seuraavaksi viemään herkkukoritavaroita. En vieläkään ollut saanut vastausviestiä, missä rva Arpajainen asui. Ajelin kyseiselle asuinalueelle ja ihan kuin yksi tie olisi ollut tutun kuuloinen. Soitin miehelleni. Hän oli juuri hallilla hakemassa vanhempaa poikaa. Vieressä oli sattumoisin rva Buffetti. Sain tekstiviestinä rva Arpajaisen puhelinnumeron. Soitin, olin tietämättäni ollut parkissa hänen talonsa edessä. Herkkukoritarvikkeet saatiin toimitettua. Rvan ihana suklaasilmäinen tytär katseli äidin jalkojen takaa kiharoineen. Jutustelimme eteisessä ennen kuin jatkoin matkaa.
Isot ja pienet mieheni lähtivät vielä illaksi koripallopeliin. Minulla oli aikaa purkaa ostoskassit. Tein buffetiin kaksi rahkapiirakkaa; toisen puolukalla, toisen persikalla. Sitten kuorin ja pilkoin puoli kiloa perunoita ja ison bataatin. Maustoin ne uunivuokaan, heitin perään puoli litraa kermaa, tuoretta timjamia ja rakuunaa sekä murensin päälle pehmeää vuohenjuustoa. Kuullotin pannulla kaksi muhkeaa palaa lampaankaretta ja asettelin ne luineen päivineen perunoiden päälle. Folio päälle ja puoleksitoista tunniksi uuniin.
Kun pojat tulivat yhdeksän aikoihin kotiin, huusholli tuoksui rahkapiirakalle ja uunilampaalle. Äiti oli nippa nappa saanut tiskikoneen käyntiin.
Vein isomman pojan jalkapalloon kolmeksi, suoraan töistä. Nappasin pienemmän pojan mukaani, hän oli juuri tullut kaverilta kotiin, enkä halunnut hänen jäävän nuohoamaan kotiin ja sotkemaan paikkoja telkkarin edessä. Mukaan, hop. Ajoimme ensin työpaikalleni, johon oli jäänyt puutoslista työpöydälle. Siitä kurvasimme markettiin, samalla tekstailin huomisen buffettivastaavalle, että mikäs se oli sen arpajaisvastaavan puhelinnumero tai osoite. Olin nimittäin luvannut toimittaa hänelle perjantaina jotain herkkukoriin.
Kahdestaan kaupassa käynti sujui kuin poliisioperaatio, varsinkin kun listakin oli valmiina. Normaalit ruokaostokset, perjantaiherkut, huomisen buffetin rahkapiirakka-ainekset, herkkukoritarvikkeet tarttuivat mukaan reiluun puoleen tuntiin. Kassoille ja ulos juuri parahultaisesti, kun kännykkä alkoi muistuttaa vartin päästä alkavasta katsastusajasta.
Lapsi ja pussit autoon, kurvaus katsastusasemalle. Viimeisessä ylämäessä yritin epätoivoisesti vähän kaasutella. Mieheni oli sanonut, että karstat kannattaa kaasutella pois ennen päästömittausta. Just juu. Kunhan sinne saakka edes päästäisiin.
Tulimme katsastusasemalle kieli vyön alla hölköttäen. Kiire loppui siihen oven kilahdukseen, kun astuimme sisään. Tunnelma oli kuin hautajaisissa. Yrmeitä ihmisiä pitkin seiniä, lippuja ja lappuja, nuori poika kassalla. Missä oli jono? Tuon vanhan miehen takana, joka juuri tuli sisään meidän jälkeen ja kiilasi tiskille? Sain kuin sainkin jätettyä avaimet. Samassa se iski. Tämä on vain vitsi, leikkiä ajalla. Kosla jäi niin kamalaan kuntoon, että ihan hävetti. Ostokset olivat levällään paksissa ja takapenkillä. Auto tavattavissa parin sentin kurakerroksen kuorinnan alta. Keskellä oli pikaruokalan cokis-muki, niistopapereita, penkin alla tippunutta kanasalaattia (tiedän, yök). Nuorimmainen siinä niin iloisesti kalkatti vaikka tunnelma oli kuin valtionpäämiehen hautajaisissa. "Äiti otatko pikakahvin? Millaisen? Otanko minä kaakaon? Tästäkö?" Istuimme alas odottamaan kuppiemme kanssa. Kops, sanoi pienen kenkä tuolinjalkaa vasten ja puolet kaakaosta oli sen yrmeän miehen pöydällä, kun hän oli lukemassa tärkeää TM-lehteään odotellessaan tahrattoman pakettiautonsa menevän kirkkaasti läpi. Me putsasimme, kasasimme servettejä, kuiskimme, laitoimme kolmioleipäpahveja roskikseen, odotimme.
"Jaa kenelläs oli Corolla?" Nyökkäilin nolosti, pyörittelin vähän kohteliaisuuden vuoksi silmiä, että juuh, tässä osoitteessa oli se murheenkryyni, pahoittelut. "No läpi se meni, auto on kunnossa. Jos joskus vaihdat sen tuulilasin, kun siinä ei saisi olla säröä pyyhkimien alueella enää uusien säännösten mukaan. Mutta ei tarvii tulla näyttämään, vaihtakaa se joskus".
 |
| matka jatkuu... |
Isot ja pienet mieheni lähtivät vielä illaksi koripallopeliin. Minulla oli aikaa purkaa ostoskassit. Tein buffetiin kaksi rahkapiirakkaa; toisen puolukalla, toisen persikalla. Sitten kuorin ja pilkoin puoli kiloa perunoita ja ison bataatin. Maustoin ne uunivuokaan, heitin perään puoli litraa kermaa, tuoretta timjamia ja rakuunaa sekä murensin päälle pehmeää vuohenjuustoa. Kuullotin pannulla kaksi muhkeaa palaa lampaankaretta ja asettelin ne luineen päivineen perunoiden päälle. Folio päälle ja puoleksitoista tunniksi uuniin.
Kun pojat tulivat yhdeksän aikoihin kotiin, huusholli tuoksui rahkapiirakalle ja uunilampaalle. Äiti oli nippa nappa saanut tiskikoneen käyntiin.
Olipas rentouttava perjantai-ilta!
ps. Miten se suklaasilmäinen, kiehkuratukkainen tyttö tähän liittyi tähän? No siten, että seuraavana päivänä korisbuffetissa hän tuli arasti äitinsä kanssa luokseni. Hän oli piirtänyt minulle kuvan prinsessasta, auringosta ja pyörremyrskystä. Sydän siinä suli.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Nostalgiaa Caprin tyyliin
Nostalgiannälkä.
Olen kuoriutumassa varsinaiseksi nostalgikoksi.
Olen täysin viehättynyt 1960-ja 70-luvusta. En tarkoita nyt korkeita kampauksia ja jivea. En trumpettilahkeita ja ankeita opiskelijamielenosoituksia räntäsateessa.
Imaistun kerta toisensa jälkeen tähän aikakauteen television välityksellä. Luulen, että sen takia aloin myös pitää Bond-elokuvista. En niiden sovinismin tai elitismin vuoksi, vaan tunnelman vuoksi. Siinä on jotain taianomaista, kun talteen napattu kuva on hieman rosoista, värit silti välkkyvät, kerrotaan ihmisten elintason paranemisesta, ensimmäisistä etelänmatkoista, välkkyvästä merestä, iloisista ihmisistä.
Viittaan nyt osaksi eiliseen kuvaukseen Caprin saaren vaiheista jet set-kohteena. Koko jet set-termi sai nimensä Caprin mukaan. Oli ensimmäistä kertaa ihmisiä, jotka lensivät suikumoottorilentokoneella rantakohteeseen. Saaresta tuli ilmiö kuuluisuuksien kesken. Sieltä lähtivät maailman tietoisuuteen myös vieläkin suositut Capri-housut. Ensimmäisenä maailmassa keksittiin rantamuoti, raitapaidat ja olkihatut. Haluttiin näyttää hyvältä rannalla. Allasmusiikki soi, kirkkaat poukamat houkuttelivat hyppäämään veteen klassikoksi muodostuneesta puisesta moottoriveneestä. Voi olisinpa ollut siellä. Maailma oli vielä muotoutumassa. Sen ajan pahikset ja kohauttajat olisivat olleet tässä ajassa hyviksiä. Yksi ikävä puoli: en ollut vielä syntynyt. Ai niin ja toinen: en ole koskaan käynyt Caprilla. Vaikka se on osa Italiaa, olkoon se yksi paikka lisää niihin n. 50 maahan, joissa olen käynyt.
Olen kuoriutumassa varsinaiseksi nostalgikoksi.
Olen täysin viehättynyt 1960-ja 70-luvusta. En tarkoita nyt korkeita kampauksia ja jivea. En trumpettilahkeita ja ankeita opiskelijamielenosoituksia räntäsateessa.
Imaistun kerta toisensa jälkeen tähän aikakauteen television välityksellä. Luulen, että sen takia aloin myös pitää Bond-elokuvista. En niiden sovinismin tai elitismin vuoksi, vaan tunnelman vuoksi. Siinä on jotain taianomaista, kun talteen napattu kuva on hieman rosoista, värit silti välkkyvät, kerrotaan ihmisten elintason paranemisesta, ensimmäisistä etelänmatkoista, välkkyvästä merestä, iloisista ihmisistä.
 |
| best-beaches.com |
 |
| concierge.com |
 |
| etsy.com |
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Stand By Me
Tämä on pieni kertomus rakkaudesta perheessä.
Viime viikonlopun ihanat jäälläkävelyretket ja auringonpaiste, sukuloinnit ja herkut ovat vaihtuneet voi niin tiukkaan arkisettiin.
Olen mielestäni ollut sitten kuitenkin taas hyvä äiti. Tällä viikolla isikin on ollut hyvä isi. Kun äidillä oli työmenoa illalla, pojat oli hoidettu mukisematta, läksyt oli tehty ja vatsat täynnä. Tänään tulin töistä kuitenkin entistä väsyneempänä. Vanhin ilmoitti ennen kuin sain kengät pois jalasta, että nyt ne farkut sitten viimein repesivät. Katsoin housuja- juu käännös eteisessä ja äkkiä kaupungille. Oli saatava uudet housut ennen seuraavaa koulupäivää. Onneksi tuo poitsu on niin mallin mitoissa, että slimmiä farkkua kun pyytää, ekat housut aina istuvat kuin nakutettu. Nyt oli taas kaikki kuin muotinäytöksessä, myös hinta. Meillä on sellainen lasten housukriisi, pojat käytännössä elävät yksillä farkuilla, koskaan ei ehditä pikkuhiljaa ostamaan toisia siistejä housuja, kun jo on jossain reikä.
Takaisin tullessa soittelin jo nuoremman lähtökuntoon. Taas- ilman kenkien vaihtoa- ovesta ulos. Isompi oli nyrjäyttänyt eilen koriksessa nilkkaansa, joten nyt hän lähti ihan vaan verkkareissa heittelemään. Ensin nuorempi yhdelle hallille klo 17.30:ksi, sitten vanhempi seuraavalle hallille klo 17.45:ksi. Mieheni oli siinä vaiheessa jo tullut töistä ja löysin hänet marketista valitsemassa kolmen juuston ruokakermaa suunnittelemaansa iltaruokaan. Siis hän teki ruokaa!! Ennen kassoja päänsärky oli jo aika muhkea ja kotiin päästyäni nappasin särkylääkkeen ja menin nukkumaan. (Yhden blogikirjoituksen ansaitsisi se Yle Teeman 1960-luvun Caprista kertova ohjelma, jolle nukahdin. Taianomainen tunnelma. Olen nostalgikko!) Eipä aikaakaan, kun ovikello soi. Ovelta ovelle kaupustelija, varma kevään merkki! Mutta pakkoko oli tulla juuri silloin, kun olin antautumassa raukeille iltanokosille, käyden minuuttipeliä kellon kanssa, ennen kuin lapset tulisivat?
Heräilin totuuden nimissä vasta ennen kahdeksaa. Tai olin minä valveilla ollut, mutta torkuin pitkään, ei yhtään huvittanut siirtyä olohuoneen puolelle kun siellä väännettiin sohvatilasta, läksyistä ja ties mistä.
Sepä olikin sitten oiva tilanne vähän päivittää varsinkin nuoremmalle pojalle asioita. Kovin on ollut nousujohteista viime aikoina tuo kierrosten määrä, metelin määrä, temppuilun määrä, keskeytysten määrä, vastaansanomisen määrä. Yhdellä perhekeskustelulla siitä päästiin, lopputuloksena nyyhkyttävä poika sylissä. Ei oikein keksi tekemistä joskus iltapäivisin kotona, isoveljellä on hienompi kännykkä, laulut pyörivät päässä niin niitä sitten lauletaan, keskeyttää se jonkun puheen tai ei.
Viime viikonlopun ihanat jäälläkävelyretket ja auringonpaiste, sukuloinnit ja herkut ovat vaihtuneet voi niin tiukkaan arkisettiin.
 |
| jäällä viikonloppuna |
Takaisin tullessa soittelin jo nuoremman lähtökuntoon. Taas- ilman kenkien vaihtoa- ovesta ulos. Isompi oli nyrjäyttänyt eilen koriksessa nilkkaansa, joten nyt hän lähti ihan vaan verkkareissa heittelemään. Ensin nuorempi yhdelle hallille klo 17.30:ksi, sitten vanhempi seuraavalle hallille klo 17.45:ksi. Mieheni oli siinä vaiheessa jo tullut töistä ja löysin hänet marketista valitsemassa kolmen juuston ruokakermaa suunnittelemaansa iltaruokaan. Siis hän teki ruokaa!! Ennen kassoja päänsärky oli jo aika muhkea ja kotiin päästyäni nappasin särkylääkkeen ja menin nukkumaan. (Yhden blogikirjoituksen ansaitsisi se Yle Teeman 1960-luvun Caprista kertova ohjelma, jolle nukahdin. Taianomainen tunnelma. Olen nostalgikko!) Eipä aikaakaan, kun ovikello soi. Ovelta ovelle kaupustelija, varma kevään merkki! Mutta pakkoko oli tulla juuri silloin, kun olin antautumassa raukeille iltanokosille, käyden minuuttipeliä kellon kanssa, ennen kuin lapset tulisivat?
Heräilin totuuden nimissä vasta ennen kahdeksaa. Tai olin minä valveilla ollut, mutta torkuin pitkään, ei yhtään huvittanut siirtyä olohuoneen puolelle kun siellä väännettiin sohvatilasta, läksyistä ja ties mistä.
Sepä olikin sitten oiva tilanne vähän päivittää varsinkin nuoremmalle pojalle asioita. Kovin on ollut nousujohteista viime aikoina tuo kierrosten määrä, metelin määrä, temppuilun määrä, keskeytysten määrä, vastaansanomisen määrä. Yhdellä perhekeskustelulla siitä päästiin, lopputuloksena nyyhkyttävä poika sylissä. Ei oikein keksi tekemistä joskus iltapäivisin kotona, isoveljellä on hienompi kännykkä, laulut pyörivät päässä niin niitä sitten lauletaan, keskeyttää se jonkun puheen tai ei.
Kuinka tärkeää on joskus ottaa pieni "reality check" lasten kanssa. Viimeinen niitti oli, kun isoveli halusi halata. Lupasi pitää iltapäivät kivoina, kunhan pienempi ymmärtäisi olla hyppimättä silmille. Voi sitä kyynelien määrää. Veljesrakkautta. Lupasimme pysyä yhdessä ja pitää yhtä. Taas kerran.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Urheuspäivä
Hei vaan,
Tänään olen ollut urhea pieni porsas. Ensin tein kokopitkän työpäivän. Sitten menin kauppaan ja ostin kaikkea sellaista ruokaa, että ihan hävettää sanoa. Ei ole ihan makaroonilootaa nimittäin. Ostin sinisimpukkakeittoainekset, karitsan rintafiletaskuja ja kasviskeittoainekset. Salaa toivoin kaupassa, etten törmää keneenkään tuttuun, yritä siinä sitten niitä simpukoita selitellä. Olen vuosien varrella selittänyt miso-keittoa, mangokuutioita, inkiväärinjuurta ja ties mitä. Onneton syön vähän vissiin erikoisempia sotkuja.
 |
| desktopnexus.com |
Vanhempi poika oli jo samaan aikaan katsomassa isänsä kanssa uusia nappiksia. Mitään ei vielä tarttunut mukaan, vähän kaihoisia tunteita korkeintaan ja lahjakortti huomisen koriskaverin synttäreille. Kyllä, huomenna pojat juhlivat kahdella rintamalla.
Urheinta minussa oli tänään mielestäni ne 30 vatsalihasta ja takareisinostoa sekä niin monta kymmentä käsipuntin nostoa, että en osaa määrää tähän nyt raportoida. Jonkinlaista katu-uskottavuutta kuitenkin olen saamassa, sillä isompi tuli vertaamaan hauistani omaansa. Hävisin lihaksessa. Voitin läskissä. Paha.
Nyt alan hääriä noiden simpukoiden ja kaikkien kasviksieni kanssa, pojat ovat rauhoittuneet katselemaan illan viihdepläjäystä karkin kanssa. Minä taidan laittaa keittiöön kynttilän, kuunnella hiljaa radiota ja touhuilla omia ihania pieniä keittiöjuttuja: pilkon, haudutan, paistan, kuorin, keitän ja maustan.
 |
| wordpress.com |
torstai 14. maaliskuuta 2013
Etsintäkuulutus
Etsintäkuulutus.
Jospa äitisi ei usko, jos yrität väittää, että joku lahjoitti nämä yli 200€ maksaneet nappikset sinulle.
Onneksi meillä on sellainen tukiverkosto, että pahin katastrofi taidetaan välttää. Kiitos siitä.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Pieni askel ihmiskunnalle...
Tuhat kävijää blogissani! Mieletöntä! Kun aloitin joulun alla, olin aivan varma, että ei täällä käy kukaan, korkeintaan äiti joskus kannustuksen vuoksi.
Yksikään kavereini, työkaverini, harrastusäiti, sukulainen, facebook-kaveri tai muu kontakti ei tiedä blogistani. Vain sinä ja minä, sekä kolme läheistä (joista yksi on jo se äiti).
Kiitos kurkkauksistanne, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä :D
Ei vaineskaan. Nuo sanat olivat vaan niin osuvia, kun minulla oli jokin aika tiukka päivä ja siitä uskaltauduin työkaverille sanomaan. Hän antoi tiukat ohjeet, mitä ostaa kaupasta iltaa varten ja totesi edellä mainitun lauseen. Joskus se vaan toimii.
Nyt on vähän sellainen olo, että kohti uusia seikkailuja. Niistä ehkä joskus myöhemmin, jos tohdin edes kertoa. Sen sanon, että suuntaa haetaan, iltaisin paperia kirjoitetaan ja jos joskus mennään eteenpäin elämässä, se on sitten ihan hartiavoimin puskettu juttu.
Ennen sitä on puskettava huominen. Jakaannumme perheenä neljälle eri paikkakunnalle aamulla. Mun pieni mussukka rassukka jää yksin käymään koulua ja valvomaan kotia. Ei ole oikein se. Isovelikin lähtee jo aamusta naapurikuntaan torjumaan tiukkoja iskuja maalille, minulla on vuoden kamalin työmatka tiedossa. Lähden ajamaan kuudelta ja paluuta saa odotella siinä ennen kahdeksaa. Väliin mahtuu yksi kokopäiväinen futisturnaus, yhdet futisharkat ystävällisen perhe X:n avustuksella ja illalla miesten korispeli, tällä kertaa isi hoitaa. Jes. Moro.
 |
| life123.com |
Kerronpa teille salaisuuden:
Blogini on edelleen salaisuus.
Yksikään kavereini, työkaverini, harrastusäiti, sukulainen, facebook-kaveri tai muu kontakti ei tiedä blogistani. Vain sinä ja minä, sekä kolme läheistä (joista yksi on jo se äiti).
Kiitos kurkkauksistanne, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä :D
Ei vaineskaan. Nuo sanat olivat vaan niin osuvia, kun minulla oli jokin aika tiukka päivä ja siitä uskaltauduin työkaverille sanomaan. Hän antoi tiukat ohjeet, mitä ostaa kaupasta iltaa varten ja totesi edellä mainitun lauseen. Joskus se vaan toimii.
Nyt on vähän sellainen olo, että kohti uusia seikkailuja. Niistä ehkä joskus myöhemmin, jos tohdin edes kertoa. Sen sanon, että suuntaa haetaan, iltaisin paperia kirjoitetaan ja jos joskus mennään eteenpäin elämässä, se on sitten ihan hartiavoimin puskettu juttu.
Ennen sitä on puskettava huominen. Jakaannumme perheenä neljälle eri paikkakunnalle aamulla. Mun pieni mussukka rassukka jää yksin käymään koulua ja valvomaan kotia. Ei ole oikein se. Isovelikin lähtee jo aamusta naapurikuntaan torjumaan tiukkoja iskuja maalille, minulla on vuoden kamalin työmatka tiedossa. Lähden ajamaan kuudelta ja paluuta saa odotella siinä ennen kahdeksaa. Väliin mahtuu yksi kokopäiväinen futisturnaus, yhdet futisharkat ystävällisen perhe X:n avustuksella ja illalla miesten korispeli, tällä kertaa isi hoitaa. Jes. Moro.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Salmon wraps and chicken noodle soup
It was like a mini vacation. We ate smoked salmon wraps, took an hour of walking in the STILL -10c spring sunshine, twice, we made facials in the evening and talked while enjoying the fireplace. The kids played Wii, they set up Nerf gun wars and dragged pillows and mattrasses to make fortresses. All in all it as a good weekend to visit relatives. It's quite amazing to have some relatives as, if not soulmates, friends for life. It gives comfort to know that no matter how we're doing, whether we're busy or tense or stressed, they're willing to continue where we left off the last time. No reservations. Such a blessing. Nevertheless, it was only a one night sleepover.
Taken from, surprise surprise from the latest Pirkka magazine, with a little twist. Always a recipe with a twist, if I'm the cook :D
Ingredients:
smoked salmon (3-400grams)
4-6 carrots
3 packs of sour cream, 2 dl each
fresh dill
chopped pickles
a red onion
a lemon
salt, sugar
a cucumber, chopped
fresh salad
two yellow peppers, chopped
2 packets of tortilla wraps
Into a bowl, grate a good bunch of carrots, add the chopped pickles and some red onion. Add the sour cream and season with salt, chopped dill, a little sugar and fresh lemon juice. Don't ask for measurments, taste.
Into separate bowls, chop the cucumber, peppers salmon and salad. Make sure that there are no fishbones left.
Spread some of the sourcream-carrot-mix to each tortilla and add the cucumber, peppers, salmon and salad. Wrap it all up and cover with aluminum foil or baking sheets cut up as triangles. You can tie them up with a tick thread.
I've noticed that I have trouble posting my own pictures here. The sole reason is that I simply don't have the time to take pictures! Any how, having said that, I'll share a recipe from a few days ago that disappeared quite fast into my hungry boys spoonful after spoonful.
Ingredients:
2-3 fillets of unmrinated chicken breast
2 instant noodle packets
1 bag of frozen bali/wok vegetables
soy sauce
fish sauce
I simply chopped and fried the chicken with a little salt and seasoning. Then I added water and the noodle packs when the water came to a boil. I also then added the wok veggies and let the soup simmer until nice and soft. A splash of soy sauce and thai fish sauce to add taste. Voila, mom did it again. A few portions were left to be scavenged for the next day.
Salmon wraps: (serves 6)
Taken from, surprise surprise from the latest Pirkka magazine, with a little twist. Always a recipe with a twist, if I'm the cook :D
Ingredients:
smoked salmon (3-400grams)
4-6 carrots
3 packs of sour cream, 2 dl each
fresh dill
chopped pickles
a red onion
a lemon
salt, sugar
a cucumber, chopped
fresh salad
two yellow peppers, chopped
2 packets of tortilla wraps
Into a bowl, grate a good bunch of carrots, add the chopped pickles and some red onion. Add the sour cream and season with salt, chopped dill, a little sugar and fresh lemon juice. Don't ask for measurments, taste.
Into separate bowls, chop the cucumber, peppers salmon and salad. Make sure that there are no fishbones left.
Spread some of the sourcream-carrot-mix to each tortilla and add the cucumber, peppers, salmon and salad. Wrap it all up and cover with aluminum foil or baking sheets cut up as triangles. You can tie them up with a tick thread.
 |
| divaaniblogit.fi |
I've noticed that I have trouble posting my own pictures here. The sole reason is that I simply don't have the time to take pictures! Any how, having said that, I'll share a recipe from a few days ago that disappeared quite fast into my hungry boys spoonful after spoonful.
Fast chicken noodle soup: (serves 6)
Ingredients:
2-3 fillets of unmrinated chicken breast
2 instant noodle packets
1 bag of frozen bali/wok vegetables
soy sauce
fish sauce
I simply chopped and fried the chicken with a little salt and seasoning. Then I added water and the noodle packs when the water came to a boil. I also then added the wok veggies and let the soup simmer until nice and soft. A splash of soy sauce and thai fish sauce to add taste. Voila, mom did it again. A few portions were left to be scavenged for the next day.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Äiti veti raget
Äiti veti tänään raget. Jos joku vanhus ei tiedä vielä, mitä se tarkoitaa, se tarkoittaa sitä, että äiti ragesi, veti raivot, sai raivokohtauksen (engl. rage = raivo).
Näin totesi 4,5h kateissa ollut pienempi (8v) poikamme isille puhelimessa sen jälkeen, kun hän oli löytynyt. Missään kaukana hän ei ollut toki ollutkaan. Ihan korttelin päässä lumivallilla kiipeilemässä, viidettä tuntia. Mikä tekee asiasta ikävän on se, että vaikka en ihan ylikontrolloiva olekaan (?), haluan suunnilleen turvallisuussyistä tietää, missä lapseni viilettävät ja olla huolista vapaa töissä, henkisesti keskittynyt työhön, en siihen, onko uusi kidnappausdraama jo päällä tai onko se pahainen lumivalli sittenkin sortunut tänään. Puhumattakaan nyt realistisimmista vaihtoehdoista, että joku ei ole ollut reilu, lapset keskenään tuntitolkulla itsekseen. Jollakin voi olla paha mieli, kun ei ole aikuinen seuraamassa.
Olen joskus maininnut, että pojan puhelin pitäisi viedä huoltoon, sillä se sanoo aina, ettei puhelimeen saada yhteyttä, jos se on ihan vaan viattomasti näppäinlukossa. Tänään illalla mieheni ja poikani vähin äänin hävisivät takuuliikkeeseen viemään kännyn huoltoon. Tilalle saa tulla se vanha karahka, jota vanhempi poika on uskollisesti käyttänyt yli kuukauden, ennen kuin sai toissapäivänä kutakuinkin sen unelmakännykkänsä, pitkän ja kärsivällisen odotuksen päätteeksi.
"Et sinä ollut soittanut", "En minä muistanut koko äitiä" ynnä muut olivat turhia siinä vaiheessa, kun kolme korttelia ennen kotia puhelimeni soi ja poikani ilmoittautui. "Kaveri X oli saanut äidiltään viestin, että mun pitäis mennä kotiin". Kyllä. Taas oli äiti tekstaillut sen kaverin äidille, jonka kanssa hän on viimeksi hengannut isoveljen havaintojen perusteella. Nolotus. Aina vaan.
Isohkon ja tunteellisen itkupotkuraivarin (ja sohvapöydälle jätettyjen ruokatarvikkeiden raivaamisen, kyllä, siihenkin tuli nyt ihan ilahduttavan selkeä sääntö: kukaan ei syö enää m-i-t-ä-ä-n sohvapöydällä) jälkeen halattiin ja sovittiin, että äidillä on aivan sukat jalasta ympäri pyöräyttävä huoli, jos pikkuinen on viidettä tuntia omilla teillään. Mistäs minä tiesin, että poika on vain kotona syömässä ja sen jälkeen korttelin päässä kavereiden kanssa lumikasalla. Minulle kun kännykkä ilmoitti kerta toisensa jälkeen, että yhteyttä ei ole.
Asia on nyt selvä, puhelin huollossa ja viikonloppu voi alkaa. Olen sen mielestäni ansainnut. Olen paahtanut uudessa toimessani sähköposti toisensa jälkeen paukuttaen, palaveeraten, tulostaen, kysellen, linjaten, aikatauluttaen. Ihanaa päästä huomenna vaaleanpunaiset Reinot jalassa, kahvikuppi kädessä lasten peleihin. Aamupäivän pelien jälkeen päästäänkin sitten sille yökylävierailulle sukulaisille, joka on pitänyt alunperin toteuttaa jo viime kesänä. Omakotitalo valmistui, lapset kasvoivat. Me emme saaneet ennen maaliskuuta sovittua viikonloppua, jolloin kummallakin olisi yksi ilta, yö ja aamu vapaata. Nyt on. Tiedossa saunaa, lohi-wrappeja ja mukavaa yhdessäoloa. Pojille serkkuenergiaa. Kannatan!
Tässä eilinen taidonnäyte, 11-vuotias teki kanssani pizzan maailman parhaasta joululahjasta. Sen kyljessä lukee "vuoden 2012 viljasta". Saimme viljelijältä ennen joulua pussin omaa vehnäjauhoa ja ruisjauhoa. Sotken niitä pizzapohjaan n. 1dl ruista ja loput vehnää. Koko pellillinen meni saman tien. Kinkkua, oliiveja, ananasta, tavallisen juuston lisäksi Mozzarellaa. Ihana lahja, ihana ajatus.
Näin totesi 4,5h kateissa ollut pienempi (8v) poikamme isille puhelimessa sen jälkeen, kun hän oli löytynyt. Missään kaukana hän ei ollut toki ollutkaan. Ihan korttelin päässä lumivallilla kiipeilemässä, viidettä tuntia. Mikä tekee asiasta ikävän on se, että vaikka en ihan ylikontrolloiva olekaan (?), haluan suunnilleen turvallisuussyistä tietää, missä lapseni viilettävät ja olla huolista vapaa töissä, henkisesti keskittynyt työhön, en siihen, onko uusi kidnappausdraama jo päällä tai onko se pahainen lumivalli sittenkin sortunut tänään. Puhumattakaan nyt realistisimmista vaihtoehdoista, että joku ei ole ollut reilu, lapset keskenään tuntitolkulla itsekseen. Jollakin voi olla paha mieli, kun ei ole aikuinen seuraamassa.
Olen joskus maininnut, että pojan puhelin pitäisi viedä huoltoon, sillä se sanoo aina, ettei puhelimeen saada yhteyttä, jos se on ihan vaan viattomasti näppäinlukossa. Tänään illalla mieheni ja poikani vähin äänin hävisivät takuuliikkeeseen viemään kännyn huoltoon. Tilalle saa tulla se vanha karahka, jota vanhempi poika on uskollisesti käyttänyt yli kuukauden, ennen kuin sai toissapäivänä kutakuinkin sen unelmakännykkänsä, pitkän ja kärsivällisen odotuksen päätteeksi.
"Et sinä ollut soittanut", "En minä muistanut koko äitiä" ynnä muut olivat turhia siinä vaiheessa, kun kolme korttelia ennen kotia puhelimeni soi ja poikani ilmoittautui. "Kaveri X oli saanut äidiltään viestin, että mun pitäis mennä kotiin". Kyllä. Taas oli äiti tekstaillut sen kaverin äidille, jonka kanssa hän on viimeksi hengannut isoveljen havaintojen perusteella. Nolotus. Aina vaan.
Isohkon ja tunteellisen itkupotkuraivarin (ja sohvapöydälle jätettyjen ruokatarvikkeiden raivaamisen, kyllä, siihenkin tuli nyt ihan ilahduttavan selkeä sääntö: kukaan ei syö enää m-i-t-ä-ä-n sohvapöydällä) jälkeen halattiin ja sovittiin, että äidillä on aivan sukat jalasta ympäri pyöräyttävä huoli, jos pikkuinen on viidettä tuntia omilla teillään. Mistäs minä tiesin, että poika on vain kotona syömässä ja sen jälkeen korttelin päässä kavereiden kanssa lumikasalla. Minulle kun kännykkä ilmoitti kerta toisensa jälkeen, että yhteyttä ei ole.
Asia on nyt selvä, puhelin huollossa ja viikonloppu voi alkaa. Olen sen mielestäni ansainnut. Olen paahtanut uudessa toimessani sähköposti toisensa jälkeen paukuttaen, palaveeraten, tulostaen, kysellen, linjaten, aikatauluttaen. Ihanaa päästä huomenna vaaleanpunaiset Reinot jalassa, kahvikuppi kädessä lasten peleihin. Aamupäivän pelien jälkeen päästäänkin sitten sille yökylävierailulle sukulaisille, joka on pitänyt alunperin toteuttaa jo viime kesänä. Omakotitalo valmistui, lapset kasvoivat. Me emme saaneet ennen maaliskuuta sovittua viikonloppua, jolloin kummallakin olisi yksi ilta, yö ja aamu vapaata. Nyt on. Tiedossa saunaa, lohi-wrappeja ja mukavaa yhdessäoloa. Pojille serkkuenergiaa. Kannatan!
Tässä eilinen taidonnäyte, 11-vuotias teki kanssani pizzan maailman parhaasta joululahjasta. Sen kyljessä lukee "vuoden 2012 viljasta". Saimme viljelijältä ennen joulua pussin omaa vehnäjauhoa ja ruisjauhoa. Sotken niitä pizzapohjaan n. 1dl ruista ja loput vehnää. Koko pellillinen meni saman tien. Kinkkua, oliiveja, ananasta, tavallisen juuston lisäksi Mozzarellaa. Ihana lahja, ihana ajatus.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Sellaista on elämä
Strömsö ei ole meille kovin läheinen paikka tällä hetkellä.
Hirveen sääli tavallaan, sillä se saattaisi saada meistä hirveän hyvät asukit!!!
Päivä, tai oikeastaan viikko alkoi minulle kovin armollisesti siinä mielessä, että nuorempi alkoi heti herättyään valittamaan vatsaansa. Eipä aikaakaan, kun jo silittelin pojan nukkaista niskaa pöntön yläpuolella. Oksis, you did it again! Kotiin oli jäätävä. Mikäs siinä, kun muistelin, ettei ihme kyllä tälle päivälle ollut mitään tapaamisiakaan. Ihan hyvä oli pojan kanssa nuokkua sohvalla aamupäivä, välillä pidellä vatia ja välillä nuokkua lisää, kun paha olo alkoi helpottaa ja piirretyt tekivät parantavia temppujaan kahdeksanvuotiaalle. En muista, milloin olisin saanut yhtä makoisat unet, kuin siinä sohvalla pehmeän viltin alla. Poika on toipunut jo hyvin aamun olotiloista, ja melkein tekisi mieli laittaa jo huomenna kouluun. Jääköön nyt kuitenkin huomiseksi kotiin, kun ei se vuorokausi tervettä oloa tule muuten täyteen. Tiedä, vaikka tarttuisi vielä. Huomiseksi isi jää kotiin.
Päivän toinen källi olikin sitten jo isompaa kaliiperia. Yksi sellainen verkko, joka oli veteen perheen paremman tulevaisuuden toivossa veteen heitetty, raahattiin takaisin tyhjänä veneeseen. Kovin raskasta on ollut katsoa tuon miehen potemista asiassa, kyllä hänkin haluaisi jo mennä eteenpäin, mutta kun ne elämän avaimet saattavat joskus olla niin pienestä kiinni. Vaikka siitä, ettei kukaan oikeasti lukenut, mitä siinä paperissa luki, jota oli ilta toisensa jälkeen kirjoitettu. Enpä lähde erittelemään asioita, mutta samapa tuo. Täällä taas ollaan ja elämä jatkuu ihan samanlaisena, kuin ennenkin.
Olemme katsoneet lasten kanssa taas ihania kotivideoita, joita on kuvattu ympäri maailmaa. Yksi hauska piirre niissä on: pienempi juoksee aina suuna päänä veteen, oltiin sitten Dubaissa,Thaimaassa tai Seychelleillä. Aina joku aikuinen saa olla perään juoksemassa ja videon ottaja jännittää, ehtiikö tuo mahdottoman vikkelä taapero veteen ennen kuin noukkija iskee! Mahtavaa perheen sisäistä huumoria on se. Pojat ovat kikattaneet, että taas sitä mentiin, videon ottaja jo juontaa" Nyt katsomme, kuinka käy, kun pojan laskee maahan rannalla". Kipskipskips- molskis!
Hirveen sääli tavallaan, sillä se saattaisi saada meistä hirveän hyvät asukit!!!
Päivä, tai oikeastaan viikko alkoi minulle kovin armollisesti siinä mielessä, että nuorempi alkoi heti herättyään valittamaan vatsaansa. Eipä aikaakaan, kun jo silittelin pojan nukkaista niskaa pöntön yläpuolella. Oksis, you did it again! Kotiin oli jäätävä. Mikäs siinä, kun muistelin, ettei ihme kyllä tälle päivälle ollut mitään tapaamisiakaan. Ihan hyvä oli pojan kanssa nuokkua sohvalla aamupäivä, välillä pidellä vatia ja välillä nuokkua lisää, kun paha olo alkoi helpottaa ja piirretyt tekivät parantavia temppujaan kahdeksanvuotiaalle. En muista, milloin olisin saanut yhtä makoisat unet, kuin siinä sohvalla pehmeän viltin alla. Poika on toipunut jo hyvin aamun olotiloista, ja melkein tekisi mieli laittaa jo huomenna kouluun. Jääköön nyt kuitenkin huomiseksi kotiin, kun ei se vuorokausi tervettä oloa tule muuten täyteen. Tiedä, vaikka tarttuisi vielä. Huomiseksi isi jää kotiin.
Päivän toinen källi olikin sitten jo isompaa kaliiperia. Yksi sellainen verkko, joka oli veteen perheen paremman tulevaisuuden toivossa veteen heitetty, raahattiin takaisin tyhjänä veneeseen. Kovin raskasta on ollut katsoa tuon miehen potemista asiassa, kyllä hänkin haluaisi jo mennä eteenpäin, mutta kun ne elämän avaimet saattavat joskus olla niin pienestä kiinni. Vaikka siitä, ettei kukaan oikeasti lukenut, mitä siinä paperissa luki, jota oli ilta toisensa jälkeen kirjoitettu. Enpä lähde erittelemään asioita, mutta samapa tuo. Täällä taas ollaan ja elämä jatkuu ihan samanlaisena, kuin ennenkin.
 |
| www.dipity.com |
 |
Tunnelmia Seychelleiltä  |
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Bossa Novaa ja muuta ihmeellistä
Tämä on nyt ehkä vähän syvällistä, mutta yrittäkää kestää.
Loppupäätelmiä, ennen kuin perheeni huomenna tulee ja arki alkaa siinä silmänräpäyksessä:
1. Perhe on minulle todella, todella tärkeä asia. Nyt oli vaan käynyt niin, että äiti oli päässyt ihan sietokykynsä rajoille asti. Oikeasti olin, ihan pelottavan lähelle naksahduspistettä. En ollut sitä ihan ymmärtänytkään, ei ollut aikaa ajatella, että miltä nyt tuntuu ja mitä tarvitsee. Täysin itsekseen pyöritettävä arki oli saanut aikaan sen, että ihan oikeasti tarvitsin tämän viikon vaan puhaltelemiseen. Ensimmäiset päivät olin kuin pumpulipilvessä. Vaikka lapsia oli ikävä, tiesin, että tarvitsen tämän ajan nyt ja oli päättänyt, etten pode siitä huonoa omaatuntoa. Se onnistui tällä kertaa.
2. Olen nojautunut liikaa toisten mielipiteisiin ja tämän pienen kaupunginosan yhteisön sosiaaliseen pyöritykseen niin hyvässä kuin vähän siinä pahassakin. Kovasti olen yrittänyt kaikkia aina miellyttää ja lastenkin vuoksi sukkuloida ja sovitella niin aikatauluja kuin mielipiteitäkin. Minun on oltava vahvempi itse. Meidän on oltava vahvempia perheenä. Me olemme yksikkö, meillä tulee olla oma identiteetti, joka ei nojaa muiden peesailuun tai toisten miellyttämiseen. Haluan, että meillä on vahva perhe, joka pitää yhtä, asumme sitten suomalaisessa lähiössä tai toisella puolella maailmaa. Meidän välissä pitäisi olla vieläkin enemmän kuin näkymätöntä liimaa, joka vetää meitä puoleensa ja huihait sanoo siitä, miten toisilla tehdään aina paremmin ja hienommin (no, tämä on ehkä enemmän meidän asuinalueen vaiva, ei siitä sen enempää).
3. Päätökseni on edelleen, että siirrymme tästä seuraavaan elämänvaiheeseen heti, kun vaan ovia avataan ja menolippuja tarjotaan. Tämä on ihan yhteinen linja, se on ollut sitä jo pitkään ja joskus on turhauttanut, kun mitään nykäyksiä ei ole tapahtunut. Olen siitä jo ollut joskus ihan lannistunut. Nyt taas vaihteeksi päätän olla lannistumatta ja odottaa kärsivällisesti, ilman sitä tunnetta, että elämä lipuu ohi ilman, että saamme siitä kunnolla kiinni. Tämä on vähän se meidän vaiva perheenä: meillä on niin paljon kokemuksia maailmalta, että varsinkin minä koen jatkuvaa ulkopuolisuutta suomalaisessa yhteisössä ja kameleonttina sopeudun siihen yleiseen tapaan olla ja elää. Mielessäni kuitenkin tiedän, että jokin päivä meillä on vielä toisin, mutta sitä en tohdi muille sanoa. Tämä on nyt tämä vaihe vaan.
4. Tähän nimenomaiseen vaiheeseen liittyen, on juuri tärkeää, että yritämme elää täysillä tätä vaihetta, sillä todennäköisesti muutos tulee kuitenkin joskus. En halua sitten katsoa taaksepäin ja sanoa, että olisimme voineet elää sen paremmin, ottaa enemmän irti. Sitähän tässä juuri parhaillaan tehdään: se sama asia eli lasten harrastukset, jotka meitä kuormittavat ihan arjessa joskus lannistumispisteeseen saakka, ovat niitä asioita, jotka auttavat meitä jaksamaan täällä. Ne pitävät meidät liikkeessä, ne ovat selviytymiskeino. Ymmärrän sen, että näin aktiivisten jäppisten seurassa tämä on nyt se tapa olla ja elää, mitään en voi karsia arjesta ilman, että se tuottaisi valtavaa surua lapsille. (Aktiivisten? Ai miten niin? Nyt kun kuume on poissa, pojat ovat eilen olleet ensin rinteessä, sitten välissä sisäliikuntahallissa palloilemassa ja lopuksi hohtokeilaamassa. Tänään olivat rinteessä, sitten Katinkullassa uimassa ja lopuksi pikkuserkkujen vuokramökillä iltaa viettämässä. Phuuh.)
5. Olen myös oppinut asioita itsestäni. Minulla on oikeastaan ihan kiva elämä, jos se ei vaan kuluisi kokonaan toisten passaamiseen. Palvelustyö kai sekin tosin on... Koti kiiltää edelleen puhtaana. En ole käynyt enää saunassa niin paljon. Pakenen ehkä arkena saunaan saamaan hetken huilin. Olen oikeasti kiinnostunut ihminen ja pystyn uppoutumaan keskusteluihin ystävien kanssa, joita on ilokseni ilmaantunut harva se ilta kahvikupin äärelle. Olen myös äärimmäinen tunnelmissa eläjä. Kun katson elokuvan, jään ikäänkuin elämään siihen tunnemaailmaan. Mielikuvitukseni on rajaton. Saattaisin olla hyvä kirjailija, jos vaan saisin tuon kaunokirjallisuusvaihteen päälle. Minulla elää tunnelmissa vieläkin voimakkaasti kaksi eri elokuvan miljöötä, joihin tipahdin täysin, kun kerrankin sai katsoa elokuvaa keskeytyksettä. Hassu lisäys itsestä oppimiseen? Tutustuin brasilialaiseen Bossa Novaan. Rakastuin, kuuntelen sitä joka ilta. Se vie minut lämpimään, trooppiseen iltaan kevyesti keinutellen. Jotain aaltojen kohinaa voi samalla kuulla taka-alalla tai sirkkojen siritystä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Raportoin sitten taas hurlumhein keskeltä!
Loppupäätelmiä, ennen kuin perheeni huomenna tulee ja arki alkaa siinä silmänräpäyksessä:
1. Perhe on minulle todella, todella tärkeä asia. Nyt oli vaan käynyt niin, että äiti oli päässyt ihan sietokykynsä rajoille asti. Oikeasti olin, ihan pelottavan lähelle naksahduspistettä. En ollut sitä ihan ymmärtänytkään, ei ollut aikaa ajatella, että miltä nyt tuntuu ja mitä tarvitsee. Täysin itsekseen pyöritettävä arki oli saanut aikaan sen, että ihan oikeasti tarvitsin tämän viikon vaan puhaltelemiseen. Ensimmäiset päivät olin kuin pumpulipilvessä. Vaikka lapsia oli ikävä, tiesin, että tarvitsen tämän ajan nyt ja oli päättänyt, etten pode siitä huonoa omaatuntoa. Se onnistui tällä kertaa.
 |
| www.ehow.com |
2. Olen nojautunut liikaa toisten mielipiteisiin ja tämän pienen kaupunginosan yhteisön sosiaaliseen pyöritykseen niin hyvässä kuin vähän siinä pahassakin. Kovasti olen yrittänyt kaikkia aina miellyttää ja lastenkin vuoksi sukkuloida ja sovitella niin aikatauluja kuin mielipiteitäkin. Minun on oltava vahvempi itse. Meidän on oltava vahvempia perheenä. Me olemme yksikkö, meillä tulee olla oma identiteetti, joka ei nojaa muiden peesailuun tai toisten miellyttämiseen. Haluan, että meillä on vahva perhe, joka pitää yhtä, asumme sitten suomalaisessa lähiössä tai toisella puolella maailmaa. Meidän välissä pitäisi olla vieläkin enemmän kuin näkymätöntä liimaa, joka vetää meitä puoleensa ja huihait sanoo siitä, miten toisilla tehdään aina paremmin ja hienommin (no, tämä on ehkä enemmän meidän asuinalueen vaiva, ei siitä sen enempää).
 |
| www.bedroomdesigncatalogue.com |
4. Tähän nimenomaiseen vaiheeseen liittyen, on juuri tärkeää, että yritämme elää täysillä tätä vaihetta, sillä todennäköisesti muutos tulee kuitenkin joskus. En halua sitten katsoa taaksepäin ja sanoa, että olisimme voineet elää sen paremmin, ottaa enemmän irti. Sitähän tässä juuri parhaillaan tehdään: se sama asia eli lasten harrastukset, jotka meitä kuormittavat ihan arjessa joskus lannistumispisteeseen saakka, ovat niitä asioita, jotka auttavat meitä jaksamaan täällä. Ne pitävät meidät liikkeessä, ne ovat selviytymiskeino. Ymmärrän sen, että näin aktiivisten jäppisten seurassa tämä on nyt se tapa olla ja elää, mitään en voi karsia arjesta ilman, että se tuottaisi valtavaa surua lapsille. (Aktiivisten? Ai miten niin? Nyt kun kuume on poissa, pojat ovat eilen olleet ensin rinteessä, sitten välissä sisäliikuntahallissa palloilemassa ja lopuksi hohtokeilaamassa. Tänään olivat rinteessä, sitten Katinkullassa uimassa ja lopuksi pikkuserkkujen vuokramökillä iltaa viettämässä. Phuuh.)
5. Olen myös oppinut asioita itsestäni. Minulla on oikeastaan ihan kiva elämä, jos se ei vaan kuluisi kokonaan toisten passaamiseen. Palvelustyö kai sekin tosin on... Koti kiiltää edelleen puhtaana. En ole käynyt enää saunassa niin paljon. Pakenen ehkä arkena saunaan saamaan hetken huilin. Olen oikeasti kiinnostunut ihminen ja pystyn uppoutumaan keskusteluihin ystävien kanssa, joita on ilokseni ilmaantunut harva se ilta kahvikupin äärelle. Olen myös äärimmäinen tunnelmissa eläjä. Kun katson elokuvan, jään ikäänkuin elämään siihen tunnemaailmaan. Mielikuvitukseni on rajaton. Saattaisin olla hyvä kirjailija, jos vaan saisin tuon kaunokirjallisuusvaihteen päälle. Minulla elää tunnelmissa vieläkin voimakkaasti kaksi eri elokuvan miljöötä, joihin tipahdin täysin, kun kerrankin sai katsoa elokuvaa keskeytyksettä. Hassu lisäys itsestä oppimiseen? Tutustuin brasilialaiseen Bossa Novaan. Rakastuin, kuuntelen sitä joka ilta. Se vie minut lämpimään, trooppiseen iltaan kevyesti keinutellen. Jotain aaltojen kohinaa voi samalla kuulla taka-alalla tai sirkkojen siritystä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Raportoin sitten taas hurlumhein keskeltä!
Tilaa:
Kommentit (Atom)